Meillä oli miehen kanssa sopimus: jos tänä viikonloppuna en suoriudu hiihtämään, hän telkeää minut ulos suksien ja monojen kanssa. Loistavat hiihtokelit olivat kiusanneet jo viikon. Aina kun tuli sopiva tilaisuus, olin keksinyt muuta tekemistä. Siivosin vessat, tein pullataikinan, kävin suihkussa. Pälyilin keittiön ikkunasta ladulle, jossa muut sivakoivat vauhdikkaasti. "Huomenna lähden", päätin. 
 
Tänään koitti se päivä. Ampaisin matkaan tavoitteena noin kymmenen kilometrin lenkki. Nautin etenemisestä perinteisellä tyylillä, mikä tarkoittaa minun tapauksessani latujen lykkimistä oman kunnon äärirajoilla. Kun mennään ylämäet lievä verenmaku suussa ja alamäet vauhtikyyneleet silmissä, ollaan oikealla asialla. Pääsin tunnelmaan nopeasti: pariskunta kaiken maailman juomapulloineen, säärystimineen ja antistaattisine suksineen jumitti edessä. Ohitustilanne toimi alkulämmittelynä. Citymarketin vuosien takainen suksipaketti ei pettänyt taaskaan. Nollakelillä luisto oli taattu ja nousuissa pohjaan jämähtäneet lumipaakut antoivat riittävän pidon.
 
Metsässä voi jo aistia kevään tulon. Linnunlaulu kuului jopa windstopper-pipon läpi. Ohitin sen kohdan, missä toissasyksynä harhailin mustikoita etsien. Olin juuri saanut tietää olevani raskaana ja harpoin varovasti kiveltä toiselle, samaan aikaan painavana ja painottomana. Kuusessa oli jättimäinen vyyhti naavaa, kuin tontun tupee olisi takertunut oksaan. Ajatukset poukkoilivat sinne tänne. Luin jostain, että liikunta aktivoi aivotoimintaa ja kohdallani se taitaa pitää paikkansa. Mikä tässä oli niin vaikeaa, miksi en saanut itseäni aiemmin liikkeelle?
 
Arkirumbassa on helpointa unohtaa itsensä. Kokonaisen kuukauden olin lykännyt hiihtoreissua ja keksinyt aina jotain muka-tähdellisempää tekemistä. Tunti omaan harrastukseen pari kertaa viikossa ei ole liikaa, kun tuloksena on virkeämpi ja iloisempi emäntä. Vielä kun saisi järjestettyä lapsenvahdin ja muutaman tunnin parisuhdeaikaa. Voisi käydä vaikka elokuvissa…