Eilen hain postista taiteen kandidaatin todistuksen. 15 vuotta siihen meni! Muuttaessani Kuopioon opinnot jäivät kesken, eivätkä tuntuneet työpaikan saatuani tärkeiltä. Yllättävän keveä mieli on nyt kuitenkin kun välietappi on saavutettu. Onneksi en yliopistoon mennessäni tiennyt, miten pitkäksi opintie venähtäisi. Pidin itseäni jo 26-vuotiaana aika iäkkäänä. Olisi ollut lamaannuttavaa tietää valmistuvansa yli nelikymppisenä.

Keskeytyneiden opintojen loppuunsaattamisessa henkinen kynnys on isompi kuin varsinaiset opintosuoritukset. Paussin aikana ehtivät muuttua pääaine, tutkinto sekä arvosteluasteikko. Vähän vihlaisi kertoa amanuenssille opintojen aloitusvuosi... Suorituksistani puuttuva Argumentaatio ja retoriikka jäi tenttimättä työasian vuoksi (rehutehtaan avajaiset, kollega Aasiassa). Teoreettinen aihe ei innostanut tarttumaan kirjoihin pitkän työpäivän jälkeen. Ajatuskin tentistä muuttui päässäni surinaksi; teesi, antiteesi, synteesidiipadaapaablaablaablaa. Kannatti odottaa taas muutama vuosi, jolloin suoritusta ei enää vaadittu. Ironisesti viimeinen puuttuva tentti oli juuri kypsyysnäyte. Kukaan tuskin epäili kypsyyttäni Varkauden lukion jumppasalissa, jossa minua yli 20 vuotta nuoremmat abit askaroivat äidinkielen preliminäärin parissa.

Maisterin tutkintoon on vielä matkaa, gradukin, mutta en ole haudannut ajatusta. Kun valmistauduin kypsyysnäytteeseen tammikuussa, muistin miten palkitsevaa aivojen käyttäminen voi olla. Äitiyslomalla suurinta älyllistä ponnistusta on vaatinut kahvikeittimen virittäminen. Siinäkin voi tehdä virheitä; unohtaa joko veden tai purut tai molemmat.

Lohdullista on tietää, että opintojen pariin voi aina palata. Täyspäiväiseksi opiskelijaksi en enää halua, mutta opiskelu voisi tarjota hyvän vastapainon työlle ja kotielämälle.