Irman kommentti pysäytti miettimään. Onko äitiys kasvattanut minua? Lasten kasvu on helppo mitata senteissä ja saavutuksissa. Sen huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun lahkeet lepattavat puolisääressä. Omalla kohdalla tilannetta on vaikeampi hahmottaa. Farkkujen nappi kirraa, sitä ei lasketa. Kuvista näen, että nenäänkin on ilmestynyt ryppyjä. Kädet muistuttavat äitini käsiä. Puhun miehen kanssa joskus eläkkeestä. Sanon itseäni aikuiseksi, enkä ahdistu kuten kymmenen vuotta sitten.

 

Jos äitiys on kasvattanut, se on tapahtunut huomaamatta. Minulla on lehmän hermot. Se sopii emon hommiin. Olen vastuussa tästä pienestä ihmisestä, mutta en ole koskaan pelännyt vastuuta. Välillä haluaisin enemmän itselleni - aikaa, tilaa, harrastuksen, edes kirjoittaa lauseen loppuun. Mutta tiedän, että tämäkin vaihe menee ohi. Tulen vielä kaipaamaan näitä päiviä. Painan sen mieleen, kun aamun kiireessä vaihdan kiukusta potkivan Annin vaippoja. 

 

Parisuhteiden myötä olen joutunut kasvamaan. Kun viimein löysin rakkaan ja uskalsin heittäytyä, luulin kaiken olevan valmista. Sitten tajusin, ettei toinen voi tehdä minua onnelliseksi. Jouduin miettimään mitä haluan. Ja sanomaan sen ääneen. Helpoimmalla pääsee, kun toiveet ovat yhteisiä. 

 

Myös puoliäitiys on kasvattanut. Välillä tuntuu, että olen lapsille siivooja ja laitosapulainen. Itsestäänselvyys, jota ei tarvitse huomioida. Joskus kiva, joskus häiriö. Toisinaan odotan niitä viikkoja, kun saamme olla kolmestaan. Toivoisin, että olisin avoimempi ja parempi ihminen. Että osaisin keskittyä siihen mikä on hyvin. Ja kun silmä osuu uusperheellisyyttä käsittelevään viestiketjuun, tajuan miten hyvin kaikki onkaan. En haluaisi vaihtaa perhettäni. Päinvastoin, olen ylpeä siitä.

Opin arvostamaan tavallista perusonnea. Olisiko se henkistä kasvua?