Vuosi sitten olin sekaisin ilosta ja väsymyksestä: hartaasti odotettu tyttö oli putkahtanut maailmaan. Minua kutsuttiin äidiksi, mikä tuntui oudolta, en vielä itse uskaltanut sanoa sitä ääneen. Tunnelmiin sekoittui myös ikävää. Pieni pippurisilmämme oli viety teho-osastolle happisaturaatioarvon vuoksi. Maleksin ympäriinsä roikkuvat sairaalavaatteet päällä, roikkuvissa sukissa ja hiuksissa, yhtäkkiä tyhjäksi muuttuneen vatsani ja täydeksi muuttuneiden rintojeni kanssa odottaen ruoka- ja vierailuaikoja. Tutustuimme toisiimme valvovien silmien alla. Kädet tuntuivat kömpelöiltä pientä ihmistä pukiessa. 

 

Oli ikävä myös miestä, joka kävi katsomassa meitä päivittäin. Sain suklaata ja hiuslenksuja, halauksia ja kuulumisia. Taannuin kahdeksanvuotiaaksi kesäsiirtolalapseksi, joka kaipasi palavasti kotiin ja taltioi tuliaismansikoita, kunnes niiden pinnalla kasvoi home. En halunnut mitään niin paljon kuin vauvan syliini ja ulos sairaalasta. Olin jo oppinut, että tyttö rauhoittui lähelläni eikä itkenyt edes verikoetta, jos silitin oikeasta kohdasta. En muista olinko aiemmin pidellyt vastasyntynyttä, ehkä en. Silti se tuntui luontevammalta kuin mikään. Ja se päivä, kun viimein pääsimme kotiin, oli yksi elämäni onnellisimmista. 

 

Ensimmäinen vuosipäivä aloitettiin neuvolakäynnillä. Mukaan lähti myös synttäreitä juhlimaan saapunut mummo. Päätimme pyöräillä Kommilaan, mikä oli odotettua haasteellisempaa. Muutaman rengasrikon seurauksena mummon kulkupeliksi valikoitui teinien temppupyörä. Sillä on hyvä keulia, mutta polkeminen on raskasta ja vaatii hieman tasapainoa polvien osuessa toistuvasti ohjaustankoon. Ennakkoluulottomasti mummo kuitenkin heitti käsilaukun tangolle ja lähti matkaan. Anni sai kolmannen rokotuksen käsivarteensa täsmälleen samalla kellonlöyömällä kun täytti vuoden. Molempiin tilanteisiin sekoittui kipua, helpotusta ja kyyneleitä. Paluumatkalla likka nukahti turvaistuimeen. Mummo ei suostunut keulimaan hartaista pyynnöistäni huolimatta.

 

Loppupäivä meni herkutellen ja ulkoillen. Mummon lisäksi päivää tulivat juhlistamaan kaksi kummia ja lauantaina piipahti tätikin. Postilaatikosta tupsahti onnittelukortteja, joita koristi juhlallinen numero yksi. Toinen mummo onnitteli puhelimessa laulaen ja kotikaupunki lupasi omenapuun. Isä ajelutti traktorilla, tottakai. Kaikki ruokarajoitukset poistuivat sankarin saavutettua maagisen rajapyykin. Uusi elämys oli ainakin tuulihattu, joka selvästi innosti, vaikka sisältö levisi ympäri naamaa.

 

Olen vuoden totutellut äiti-sanaan ja vieläkin sanon sen varovasti, nielaisten. Tyttömme on kasvanut tänä aikana 22,5 senttiä ja 6,5 kiloa. Hän on oppinut nauramaan, seisomaan, osoittamaan sormella haluamaansa herkkupalaa, halaamaan, taputtamaan käsiä, ilmaisemaan ärtymystä ja kiukkua. Vauvasta on varttunut lapsi, jolla on oma temperamentti ja mielenkiinnon kohteet. Ulkonäössä on jotain tuttua ja jotain aivan omaa. Tässä on vain aavistus siitä Annista, mikä hänestä lopulta tulee. Juuri nyt vaikuttaa siltä, että ehkä insinööri, mutta vielä on toivoa…