Vappuaaton kunniaksi joimme lonkerot ja kävin yhdeksältä nukkumaan. Mietin laiskasti missä on ylioppilashattuni, jota ei ole käytetty 25 vuoteen. Haaveilin haravoinnista. Tänään se vaatii erityistaitoja: puuskittainen tuuli lennättää lehdet samanaikaisesti neljään suuntaan. Kattopellit moukuvat, ikkunoissa humisee, mutta taivas on rikkumattoman sininen. Nautimme kolmestaan raittiista ilmasta. Etsimme krookukset, joita löytyy jokaiselle oma väriä sekä lumikellot, ja mietimme uudelle keinulle paikkaa. 

 

Viikonloppu oli eloisampi. Pyysin koolle muutaman ystävän, jotka saapuivat idästä ja etelästä. Synkkänä sykysyisenä päivänä olin varannut meille issikkavaelluksen. Arki tunki päälle joka nurkasta, joten reissulle oli sosiaalinen tilaus. Innosta huolimatta vaellusaamu meni stressin vallassa. Kampaajani oli telonut lonkkansa tiputtuaan hevosen selästä. Skannasin mielessä erilaisia onnettomuusvaihtoehtoja. Valahdanko alas minä vai ystäväni? Lastoitanko raajat jo valmiiksi ja pakkaan särkylääkkeitä taskuun? 

 

Stressi oli turhaa. Tajusin sen heti, kun sain kammettua itseni Hjalmarin selkään.  Kumppani edusti rauhaisaa mielenaatua ja oli valmis tottelemaan. Sekavista komennoistani huolimatta etenimme toivottua askellajia. Katosimme jonossa metsään, haistelimme kevättä, tuulta, vähäisiä jäitä. Kiipesimme, laukkasimme, tölttäsimme. Harmi, että en uskaltanut ottaa kameraa mukaan. Auringon täplittämässä metsässä kulkevat hevoset piirtyivät verkkokalvolle. Muutaman tunnin reissun jälkeen tiesi ulkoilleensa - ja istuneensa satulassa. Tätä on pakko kokeilla joskus uudestaan! 

 

Siinä sivussa vanhenin vuodella. Ei tunnu enää missään.