Kävimme päiväkodilla varhaiskasvatuskeskustelussa. Juttu karkasi poniratsastukseen ja kaikkeen muuhun maan ja taivaan välillä niin, että saimme kulumaan 1,5 tuntia. Pääasia oli kuitenkin käydä läpi Annin kehitystä kodin sekä päivähoidon näkökulmasta.

 

Mitään yllättävää keskustelu ei tarjonnut. Tyttö on ammattilaisten toimesta todettu motoriikaltaan hyväksi sekä touhukkaaksi tapaukseksi. Lastentarhanopettaja rastitti Annin ominaispiirteeksi harkitsevainen, mikä meillä ei käynyt mielessä. Näyttää siltä, että muuttuvissa oloissa taaperomme siirtyy tarkkailijaksi, kunnes tuntee olonsa turvalliseksi. Sitten voi taas rellestää normaaliin tapaan. Päiväkodin aktiviteeteista mieluisimpia ovat likumäki, josta napero on tullut muutaman kerran nenälleen alas, sekä keittiönurkkaus. Minikokoinen keittiö toimivine uuneineen ja vesihanoineen inspiroi kotileikkeihin. Vesi ja sähkö tosin on katkaistu ymmärrettävistä syistä.

 

Musikaalisuus nostaa Annissa päätään. En uskalla edes ajatella kumman lauluäänen tyttömme on perinyt. Parhaassa tapauksessa geeni on tullut siskon suunnasta, Tuulin todistuksessa kun komeilee kymppi musiikissa. Ja onhan minullakin ollut vaatimaton osuuteni soittotaitojen kehittymisessä: viime viikolla typykkää ei voitu viedä muiden mukana ulos, kun haalari oli niin pahasti kastunut. (Goretex-haalari!) Tuona päivänä Anni oppi soittamaan marakasseja.

 

Ainoa kehittämiskohde löytyykin vanhemmista, joiden pitäisi opetella lukemaan ilmoitustaulun tiedotteet. Mieheni otti puheeksi taannoisen tapauksen, kun ohitimme vanhempainillan tietämättämme. Tiedotus on ainoa asia, jossa olemme kyseenalaistaneet päiväkotimme toimintapoja. Koen ilmoitustaulun huomioarvoltaan heikoksi ja mediana auttamatta aikansa eläneeksi. Saimme opettavaisen luennon siitä, kuinka voimme ihmisinä kehittyä ja omaksua nykyisen käytännön. Näin varmasti onkin. Mieluummin vaikka myöhästyn muutaman minuutin töistä kuin jätän lukematta tiedotteen syksyn täiepidemiasta. Jota tosin ei vielä ole, mutta ehkä joskus sellainenkin tulee...