Vähitellen talvi sulaa pois. Pyörätiet vapautuvat lumesta ja lenkkeilijät valtaavat maiseman. Pellollakin näkyy ruskeita pälviä. Pajunkissat pyöristävät hohtavaa selkäänsä, jalan alla ratisee ohentunut hanki. Hiihtokelit ovat olleet ja menneet,  osaltani kausi jäi onnettoman lyhyeksi. Mutta nyt ilmassa tuoksuu kevät.
 
Kun pyöräily ja pukeminen helpottuivat, Anni muisti olevansa uhmaikäinen. Talven selkä meni leppoisissa merkeissä. Nyt padottu kiukku puskee pintaan. Jokaisen vaatekappaleen kohdalla on välttämätöntä heittäytyä dramaattisesti selälleen, huutaa ja potkia. Ite, ite, on keskeinen sanoma. Onneksi aamuihimme on varattu aikaa. Odottelen kaikessa rauhassa, että prinsessa saa laitettua saappaat vääriin jalkoihin ja lierihatun päähän. Lopulta ne ehkä vaihdetaan, tai sitten ei. Joskus - yllättävän harvoin - väsyn kiukutteluun ja menen toiseen huoneeseen. Annan likalle mahdollisuuden kiljua rauhassa.
 
Päiväkodista on tullut mieluinen kohde. Maanantainakin pieni odotti tohkeissaan kavereiden ja tätien näkemistä. Matkalla juteltiin siitä, mitä kivaa tänään tehtäisiin. Ihmeteltiin linnunlaulua. Harmiksemme tutut tädit olivatkin kipeänä. Paikalla oli vain se, jonka kanssa Annin kemiat eivät kohtaa. Toki oli myös sijaisia, kivoja yhtä kaikki. Mutta vieraita. Riisuin mukulan ja huomasin, että samettimekko oli jäänyt auttamatta lyhyeksi. Helma keikkui jossain sukkahousujen vyötärönauhan kohdalla. Pieni tyttö vielä pienemmässä mekossa, päiväkodin eteisessä. Vierellään kaksi tuntematonta lastenhoidon ammattilaista. Tädit katsoivat Annia vaiti, toisella korkokengät jalassa. Tein lähtöä, kun tyttö purskahti sydäntäsärkevään itkuun. 
 
Iloinen tunnelma oli tipotiessään. Mitä voin sanoa? Että elämä on pettymyksiä täynnä, että välillä tunnet olevasi yksin, ettei äitikään ole aina turvana. Että joskus vain täytyy selvitä vaikka harmittaisi. Ja että kohta ne kaverit löytyvät ja muistat, miten hauskaa pidetään. Tiesin mitä minulta odotettiin. Liukenin äkkiä ja painoin oven perässäni kiinni.