Viikko sitten oli omituinen päivä. Lomaileva kollega arveli, että toimistolla tarvittaisiin lisätyövoimaa. Sovin hyvissä ajoin poikkeusjärjestelystä: veisin Annin päiväkotiin ja tekisin itse täyden työviikon. Apuani ei sitten työpaikalla tarvittukaan, mutta en jaksanut raportoida kaikkia käänteitä tarhassa. Oli loistava tilaisuus viettää omaa laatuaikaa. Annin syntymän jälkeen en ole majaillut yksin kotona puolta tuntia pidempään. Kuinka monta kertaa haaveilin siitä, että saisin juoda kahvini rauhassa loppuun? Miljoona?
Morkkis iski jo aamulla. Lasta pukiessa tunsin itseni petturiksi. Perinteinen torstailounaamme tonniakalasalaatti ja raejuusto jäisi väliin, samoin puhelu mummolle. Ei sohvasylityksiä eikä joululevyä. Tyttö lauleskeli iloisena pyörämatkalla, mutta minun nilkkojani painoi syyllisyys. Jätin muina naisina ipanan hoitoon. Työpaikan sijasta jatkoin matkaa kaupungille. Kerrankin voin jumittaa kaupoissa miten tykkäsin! Harmi vain, että nykypäivänä harva myymälä avaa ovensa ennen aamuyhdeksää.
Saapuminen tyhjään kotiin oli opettavainen kokemus. Ei ketään juoksemassa vastaan, ei roikkumassa lahkeessa ja keskeyttämässä ensimmäistä lausetta. Keitin kahvit ja söin herkkuja, kaksi suklaavanukasta (500 kcal), kukaan ei mankunut omaansa. Luin naistenlehdestä kokonaisen jutun yhdellä kertaa. Kuuntelin pakastimen huminaa. Ah!
Ja kaipasin sitä pöydän päässä terrorisoivaa tyyppiä, joka vaatii jatkuvasti jotain, kaivaa sormella leivistä voit ja viskelee makaronit ympäriinsä. Viottuivatko aivoni synnytyksessä? Pysyvästi?
Lopun vapaapäivästä käytin perintesesti. Järjestelin vaatekaappeja, pesin rappukäytävän sun muuta. Mitä nyt naisen laatuajaksi voi määritellä. Ja perjantaina en sitten voinut kuvitella olevani yksin kotona. Heräsin Anni hiuksissani. Jatkoimme ikuista väittelyämme siitä, tarvitseeko istua potalla tai syödä voileivästä leipää, piirtää tussilla seinään, laittaa tavaraa wc-pönttöön…
Kommentit