Maanantaina Tuuli siivosi huoneensa - työsarkaa kuudessa neliössä riitti. Itsekin kyseisen huoneen joskus raivanneena osaan arvostaa ponnistusta. Tiistaina lapset kokkasivat lämpimän sapuskan, kana-nuudeliwokkia koko perheelle. Keskiviikkona leipä oli vähissä ja Tuuli leipoi oma-alotteisesti sämpylöitä. Mikä ihana tuoreen leipomuksen tuoksu. Torstaina hieraisin silmiäni kavutessani alakertaan: ei yhtään lelua lattialla! Aku Ankat numerojärjestyksessä! Viltit viikattuna sohvan selkänojalle! Ja perjantaiaamuna sama ylimaallinen siisteys.

 

Teinien hiihtoloma on sujunut rauhallisissa merkeissä. Olimme miehen kanssa normaalisti töissä, talvilomat ja budjetti kun käytettiin jo vuodenvaihteessa yhteiseen reissuun. Niinpä isommat lapset olivat alkuviikon keskenään kotona. Etukäteen varauduin siihen, että töistä tullessa jo ovella odottaa räjähdys. Että ruokapöydässä aloitetaan rakentavat keskustelut yleisestä viihtyvyydestä ja sohvalla syömisen vaaroista. Olin väärässä. Lapset ovat hoitaneet osuutensa esimerkillisesti. Tuulin aktiivinen panos kokkailuun ja lapsenhoitoon helpottaa selvästi arkea. Että pääsin käymään yksin kaupassakin - ylellisyys, johon normaalina päivänä ei ole mahdollisuutta. Vesku hoitaa mukisematta pyydetyt asiat, muistaa useimmiten kiittää ja paiskaa astiat tiskikoneeseen kuten on sovittu.

 

Arkirumbassa tulee kiinnitettyä huomio tekemättömyyksiin ja toimimattomuuksiin; lamppu on palanut, pyörän lukko ei toimi, balettitossut pöydällä, pyyhkeet homehtumassa huoneen lattialla. Toivottavasti en kuulosta paikalleen juuttuneelta levysoittimelta, joka narisee aina samaa raitaa. Mieskin kuskaa minua pyytämättä jumppaan ja lähdettyäni rullaa turvavyön paikoilleen. Elämässä tapahtuu paljon asioita, joita en välttämättä huomaa enkä muista kiittää. Yritän panostaa positiiviseen palautteeseen etenkin teinien kohdalla. Tietoiseen tekemisten huomioimiseen ja kannustamiseen. Valittaminen kun ei motivoi ketään eikä toimi edes hyvänä esimerkkinä nuoremmille.