Saimme lunta maanantaiksi. Maisema oli valkoinen ja ihana. Lumi, sohjo ja jää tarjosivat lukuisia haasteita työ- ja päiväkotimatkoille. Jatkoimme Annin kanssa sinnikkäästi pyöräilyä. Tyttö kiljui pahimmassa uhmassa eikä tehnyt tilannetta minun kannaltani juuri helpommaksi. Tuijotin lumisia puita toivoen, että olisin ehtinyt kuvata ne. Eilen sitten satoikin jo vettä. Liukastelimme litimärkinä ja kärttyisinä. Yritin ohjata mielikuvia kynttilöihin ja kanelintuoksuun.

Viikko on ollut väsyttävä. Tuntuu, että olen aina töissä tai Annin kanssa eikä omia ajatuksia voi lepuuttaa missään. On tietysti työmatkat. Yhtenä päivänä paarustin kotiin, mietiskellen kaikkea keskeneräistä. Teiden liittymäkodassa oli kasa lunta, joten hyppäsin pois satulasta ja talutin. Kuulin, että joku pyöräili takanani. Kohta fillaristi ohitti minut hihaani hipoen. Vesku! Poika jatkoi matkaansa tuhatta ja sataa tervehdykseeni vastaamatta. Kihisin kiukusta. Pesen tämän herran kalsarit ja raahaan maitoa kaupasta litratolkulla. Yritän vahtia, että valmistamme myös nuoren miehen lempiruokia ja varaamme lähetysaikaa hänen suosikkiohjelmilleen. Onko moikkaaminen liikaa vaadittu?
 
Toisaalta ymmärrän teiniä. Hänelläkin on takana väsyttävä, kahdeksantuntinen päivä ja pyörämatka haasteellisissa olosuhteissa. Pahimpaan sohjokohtaan ei huvita pysähtyä keskustelemaan ärtyisän äitipuolen kanssa. Parasta jatkaa matkaa toivoen, että ohitus jäisi huomaamatta. Twitteriinkin pitäisi ehtiä. 
 
Onneksi saimme vielä Annin. Äitiys on äitipuolen roolia suoraviivaisempaa. Tänään lattialle lensi lasinen kulho pirstoutuen jalkoihimme. Kahvinkeitin sisältöineen kaatui liedelle ja uusi blu ray -soitin sai maistaa soppakauhaa. Äitinä voin vilpittömästi sanoa, että väsyttää ja ärsyttää. Silti olet rakkainta maailmassa.