Fiksu tyttäreni osaa laskea jo viiteen. Työ ei mennyt hukkaan, olen vauva-ajasta asti laskenut D-vitamiinitippojen määrän ääneen. Anni on saanut nauttia numerokylpyjä myös kirjallisuuden muodossa. Niin pankkimummo kuin veromummokin ovat muistaneet pientä matemaattisilla opuksilla, joissa muumeilla on keskeinen rooli. Olen vain tyytyväinen. Itselläni ei ole koskaan ollut matikkapäätä. Jospa se kompensoituisi lapsen kohdalla.

 

Jo pitkään Anni on hokenut sanaparia, josta en saa selvää. Tyttö osoittelee vuoroin paidan nappeja, omenoita tai lehden sivuja. "Tahti, kanno", kuuluu päätelmä. Mitä ihmettä! Tähti ja kannu? Onko se taas joku päiväkodin värssy jota en tunne? Uusi laulu? Kysely ei selvennä asiaa. Arhg. Otsasuoni pullistuu yrittäessäni selvittää kryptistä lauselmaa. Sama tunne kuin Rubikin kuutiota pyöritellessä. Päätän udella asiaa tarhasta, mutta luovutushetkellä ilmenee aina jotain akuutimpaa.

Yhtenä päivänä taapero sitten hyppää digitaaliseen vaakaan. Numerot alkavat vilkkua näytöllä, 12,00. "Tahti, kanno!", kiljaisee Anni. Arvoitus on ratkennut. Tahti ja kanno ovat Annin vastineet numeroille. Tyttö ei erota lukemia toisistaan, mutta on hoksannut mitä niillä tehdään. Ja kun idea on tuttu, viiteen laskeminen onkin yksinkertaista. Tahti, kanno, tahti, kanno, tahti!