Lapsena tiesin että minusta tulisi hyvä äiti. Harjasin hampaita leuka kiinni pesualtaan reunassa ja suunnittelin, kuinka leikkisin oman jälkikasvuni kanssa (elämä ilman lapsia ei ollut vaihtoehto). Ruokavalio kattaisi lähinnä herkkuja, ei kukkakaalia eikä ainakaan parsakeittoa. En sortuisi tylsyyteen, sängyn saisi jättää petaamatta ja aina jossain olisi joku leikki kesken. Esikuvana pidin Peppi Pitkätossua, jonka elämä vaikutti värikkäältä ja mielenkiintoiselta. Äitinä olisin hauska kuten Peppi - ja siitä huolimatta lapseni saisivat turvallisen kodin.

 

Sitten kasvoin isoksi. Aikuisuus olikin muuta kuin kuvittelin. Leikkimisen lisäksi tuli muuta höskää kuten töissäkäynti, laskujen maksaminen ja asioiden pitäminen järjestyksessä. Nukkumiseenkin suhtatuu nyt eri tavalla kuin lapsena. Aikuisena unta suorastaan odottaa, ja siitä huolimatta väsyttää koko ajan. Eikä väsyneenä oikein jaksa innostua puuronaamiosta tai seiniin piirtämisestä. Kun pitäisi kikattaa kaksinkerroin, haen myrtsinä tiskirättiä. En ole kuten oma äitini. Olen vielä pahempi.

 

Poden huonoa omatuntoa siitä, että en ole tehnyt Annin kanssa kaikkia niitä lapsijuttuja, mitä jokaisen aktiivisen ja itseäänkunnioittavan äidin pitäisi tehdä. Jalan- ja kädenjälkiä ei ole painettu mihinkään, ei ole maalattu sormiväreillä. Värikylvyt ja musiikkiterapiasessiot ovat siirtyneet hamaan tulevaisuuteen. Tällä hetkellä emme käy yhteisissä, kodin ulkopuolisissa harrastuksissa. En askarrellut tänäkään vuonna omintakeista joulukalenteria. Eipä olisi uskonut. En muista enää edes Leipuri Hiivan sanoja! Lohduttaudun sillä, että ei omakaan äitini leikkinyt meidän kanssamme. Pyrin siihen, että lapsilla on turvallinen ympäristö, jossa aikuisilla on heille aikaa. Ruokaa on kaapissa, tai ainakin jotain syötäväksi kelpaavaa. Syliin saa aina tulla ja kaikentasoiset murheet pyritään käsittelemään niiden vaatimalla vakavuudella. Jospa se riittäisi näin alkuun.