Olen elänyt kuusi vuotta ilman isää. Puhelu tuli silloin kun vähiten osasin odottaa mitään ikävää tapahtuvaksi, kesken kummitytön kastajaisten. Kävin pikakelauksella läpi suruprosessin vaiheet kieltämisestä kiukun kautta hataraan hyväksymiseen. Välimme isän kanssa olivat olleet lämpimät, mikä ei tarkoita seesteistä: setvimme joskus erimielisyyksiä äänenvoimakkuudella, joka hipoi 85 desibeliä. Ehkä juuri siksi tuntuikin, ettei mitään jäänyt selvittämättä.
 
En pitänyt itseäni erityisesti isän tyttönä. Kun menetin hänet, tajusin: kaikki tytöt ovat isän tyttöjä. On käsittämätöntä luopua ihmisestä, joka on ollut elämässä aina, jonka tuki ja hyväksyntä on ollut varauksetonta. Olemus, eleet ja ääni, jotka luovat tunteen pysyvyydestä. Kukaan ei käytä enää lempinimeä, jonka olin kuullut syntymästäni asti. Kukaan ei enää lankkaa kenkiä käydessäni kotona tai taivuttele pullataikinasta nimeäni mustikkapiirakan päälle. Yhtäkkiä niitä ei ole, ei koskaan enää. Tilalle tulivat termit vainaja, arkku, hauta, kuolintodistus, omainen ja perikunta.
 
Meni pitkään ennen kuin pääsin sivistyneesti ja kuivin silmin kaupan lihatiskin ohi, mutta aika tekee tehtävänsä. Tässä vaiheessa olen hyväksynyt sen, ettei isä enää ole kanssamme. Hän eli värikkään elämän ja lähtökin tapahtui sananmukaisesti saappaat jalassa. Meille jäi tukku muistoja, kommelluksia ja yhdessä toteutettuja projekteja. Toki olisin halunnut jakaa hänen kanssaan myös viime vuosien hienot kokemukset, häät ja Annin syntymän. Isä ei ehtinyt nähdä ensimmäistä lapsenlastaan. Mutta kun katson Annia tietystä kulmasta, näen hymyssä ja leuassa jotain hyvin tuttua… ja tiedän, että elämä jatkuu.