Heräsimme ensimmäistä kertaa pakkasaamuun. Peltoa peitti kimaltava huurre ja aurinko valaisi ruskan värittämät puut. Lähestyin kasvillisuutta kameran kanssa. Taas kerran sain todeta, että sähkölinjat haittaavat taiteellista vaikutelmaa. Olisin voinut ihastella kimmeltäviä pensaikkoja vaikka miten pitkään, mutta kiirehdin aamupalapöytään, jossa Anni ja mies jo odottivat.

 

Perjantaina saimme todistaa kuunsiltaa Saimaalla. Syystuuli sekoitteli järven pintaa eikä uimaan tehnyt mieli, mutta näkymä oli taianomainen. Päänsärystä huolimatta halusin esitellä Annille tähdet ja kuun. Mies käveli takanamme näyttäen tietä huipputehokkaalla otsalampulla. Hän halusi tehdä elämyksestämme turvallisen. Joskus kuvittelin, että istuisimme elämäni valitun kanssa käsi kädessä tähdenlentoja odotellen. Se tuntui romanttiselta ja tärkeältä. Mutta mies on liian kärsimätön omistautuakseen luonnonilmiöille. Jos katson haaveellisena tuleen, hän kantaa siihen sylillisen palavia roskia. Ehkä jopa muovia, jota voi kuulemma polttaa riittävän kuumassa. Jos sytytän kynttilät pöytään, hän laittaa kattovalon nähdäkseen mitä syömme. On utopistista kuvitella, että mieheni unohtuisi ihailemaan värien leikkiä syksyisen lehden pinnalla. Kun minä yritän painaa mieleen eri sävyjä, hän suunnittelee jo pilkkovansa puun ensi talven haloiksi.

 

Lopulta muut asiat ovat tähdenlentoja tärkeämpiä yhteisessä arjessa. Se ei estä minua tuijottamasta tuleen ja nauttimasta luonnon ihmeistä.