Viikon vanhassa Annassa Hannah Norrena avautui synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. On hyvä että asiasta puhutaan, etenkin naistenlehdissä. Jos nuori, fiksu ja kaunis toimittajanainen - ja vielä suomenruotsalainen! - sairastuu masennukseen, kuka on turvassa? 

 

Äitiys herättää suuria tunteita niin asianosaisissa kuin ulkopuolisissa. Vauvanomistajan pitäisi oitis omaksua uusi rooli. Osata lukuisia taitoja napanuoran puhdistuksesta imetykseen, jaksaa valvoa, huolehtia ja hoivata. Hormonit auttavat monessa, mutta pahimmassa tapauksessa ne kääntyvät emoa vastaan. On riipaisevaa, jos omaa lasta kohtaan ei tunne kiintymystä ja yhteenkuuluvuutta. Rakkaus kehittyy ajan myötä, mutta se väliaikakin pitäisi jotenkin klaarata.

 

Olen kerran lusinut keskivaikean masennuksen ja taustallani minua pidettiin riskiryhmässä. Raskausaikana jouduin täyttämään mielialakyselyitä. Se tuntui naurettavalta. Olin onnellisesti viimeinkin paksuna, perheen kanssa väleissä ja mies suhtautautui minuun kuin ihmiseen, vaikka näytin menopaussia potevalta valaalta. Minua suojeli ikä sekä luontainen pessimismi. Missään vaiheessa en kuvitellut vauva-arkea ruusuiseksi, vaikka jotkut sitä näkemystä yrittivät tuputtaa. Neuvolassa onneksi painotettiin valvomista ja muita tulevia vastoinkäymisiä.

 

Moni asia menikin odotettua paremmin. Tyttö osoittautui reippaaksi ja terveeksi imumaisteriksi, jonka hoitaminen sujui luonnostaan. Tietysti tuli myös ongelmia. Kaikki käänteet eivät menneet kuin lastenhoito-oppaissa. En jaksanut perehtyä kestovaippoihin, soseita ostettiin purkissa, nukuimme perhepedissä. Armelias unohdus lienee jo pyyhkinyt pahimmat mokat mielestä.

 

Äitiysloman puolivälissä päänahka alkoi tuntua pari numeroa liian pieneltä. Marraskuu oli sysipimeä ja teinit viettivät meillä pitemmän jakson. Mies katosi työpäivän jälkeen autotalliin puhteidensa pariin. Oma elämäni oli pelkkää kokkausta, siivousta ja imetystä. Päivät seurasivat toisiaan murmelimaisen samanlaisina. Tunnistin oireet normaaliksi vitutukseksi. Selvisin synnytyksen jälkeiseltä masennukselta, onneksi.

 

Nykypäivänä meillä on kaikki lääketieteelliset ja vaihtoehtoiset keinot apunamme. Silti masennusta tuntuu olevan enemmän kuin koskaan. Tai ehkä aiheesta vain puhutaan enemmän, mikä on hienoa. Mutta ei pelkkä vatvominen auta. Hannah Norrenan tavoin kuulutan suvaitsevaisuutta, sitä että äideille annettaisiin mahdollisuus olla omia itsejään. Ja että äidit lopettaisivat vertailun. Panostetaan auttamiseen ja unohdetaan kyttäily!