Anni toi kotiin ensimmäisen piirustuksensa. Siis A4-paperin, jossa hevosen (hoppotikoppoti) ääriviivojen päälle on vedelty liloja viivoja ristiin rastiin. Nyt jo! En ehtinyt opettaa tytölle päävärejä, oikeaa otetta kynästä tai sitä, että tärkeintä ei ole pysyä viivojen sisällä. Totta puhuen pelkään, että pieni on suhtautunut väreihin kuin valtavaan kajal-kokoelmaan. Niin kävi viime kesänä terveyskeskusreissulla. Anni ampaisi kynien kimppuun, valitsi kirkkaimman ja vei sen itsevarmasti silmänsä päälle. Onneksi ehdin väliin ennen isompaa haaveria.

 

Sukuni ei ollut paikalla, kun musikaalisia lahjoja jaettiin. Kuin hyvitykseksi tästä eriasteiset kuvataiteelliset taipumukset ovat kulkeneet äidinpuoleisissa geeneissä. Itselleni piirtäminen oli lapsena erityisen tärkeää. Jo leikki-ikäisenä yritin tuhertaa läpinäkyvää arkkua kuten satukirjassa ja turhauduin, kun en saanut lasista aidon näköistä. Olen oppinut luontevasti perspektiivit, varjostukset ja valöörit. Annin kanssa emme kuitenkaan ole vielä taiteilleet. On tyttö toki piirtänyt kotonakin, täysin omatoimisesti kuulakärikynällä kirjojen kansiin. Ja eikö hän tänäänkin laaverannut varsin ansiokkaasti jogurtilla ruokapöytään? Ehkä siitä olisi pitänyt päätellä jotain. Olen laulaa hoilottanut kaikenlaista hämähäkistä jouluvirsiin tajuamatta, että lapseni janoaa kuvataidekasvatusta.

 

On mielenkiintoista nähdä, mitkä lahjakkuudet Annissa putkahtavat pintaan. Tuleeko hänestä humanistinen tuulihattu kuten minusta vai matemaattis-luonnontieteellinen ongelmanratkaisija kuten isästään? Tässä vaiheessa näyttää, että jälkimmäiset geenit ovat vallalla. Noin pienestä on paha mennä sanomaan. Ehkäpä hyvinkin kirjaimista tulee numeroita tärkeämpiä ja väreistä kieli muiden joukossa. Toivon, että osaan kannustaa tyttöä riittävästi oikeaan suuntaan. Varon tuputtamasta omia kiinnostuksenkohteitani, mutta hyväksyn sen, jos hän haluaa oppia vaikkapa piirtämään.