Anni söi palan kovakantisen kirjan kantta. Nähtäväksi jää, kuinka sulava tämä äitiyspakkauksen mukana tullut Lorutoukka oli. Hyvä lisä ruokavalioon, joka sisältää perusmätön lisäksi kaikkea lattialta löytynyttä villakoirista suolapähkinöihin… Söihän enokin aikoinaan ison siivun härkätaistelujulistetta. Minä taas nautin kappaleen lottokupongin jäljentävää osaa, musta paperi kun vaikutti epäilyttävän salmiakkimaiselta. Maku oli pettymys.

Ilmeisesti geeneihimme on ajettu kokeilunhalu. Omat virheet täytyy tehdä vaikka edellinen sukupolvi niistä varoittelisikin. Olen perusluonteeltani harkitsevainen, mutta silti historiaan mahtuu hiuksianostattavia typeryyksiä. Lapsuusaikaisista kokeiluista mieleen on jäänyt mm. lähikaupan metallisen tangon suutuntuma ja kuinka tiiviisti se jämähti pakkasella kieleen kiinni. Nuorena aikuisena taas halusin antaa asiantuntevan vaikutelman, mitä tietenkään en voinut pilata kysymällä muilta neuvoa. Helsingissä matkustelin pummilla, kun en tajunnut ostaa tai osannut leimata lippua (luojan kiitos en jäänyt kiinni). Kopiokoneen käyttöä opettelin kantapään kautta. Näppäilin koneeseen 100 kappaleen erän, joka piti kohta virheellisenä kätkeä roskakoriin. Vaikeinta oli käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut esimiehen ilmestyessä paikalle.

Ravintolaelämä, nautintoaine- ja ihmissuhdekokeilut ovat oma lukunsa. Muistelmani toki kalpenisivat monen muun rinnalla, mutta ihan riittävästi on typerehditty. En kadu (juuri) mitään, hyvä vain että muistojen laarissa on materiaalia. Nuori polvi kuitenkin näyttää omat hölmöydet uudessa valossa. Kuinka osaisi asettaa riittävät rajat, mutta kuitenkin luottaa? Kuinka olla tarvittaessa tukena ja kuulolla? Ja kuinka luoda Annille terve itsetunto, joka toivottavasti suojaisi niiltä kaikkein negatiivisimmilta itseaiheutetuilta kokemuksilta?