Jos löydät valmiiksi kolutun marjapaikan, keskity kallionkielekkeisiin, hämähäkinverkon alustoihin ja muihin vaarallisiin paikkoihin. Tällä metodilla sain kerättyä kahdet piirakkamustikat. Edellisten vaarojen lisäksi uhmasin hyttysiä, hirvikärpäsiä ja lenkkeilijöitä. Reissu oli kaikin puolin onnistunut. Tällaisena päivänä on helppo muistaa, miksi pidän syksystä(kin).

 

Olen asunut nykyisellä kotipaikkakunnallani lähes kymmenen vuotta, mutta en tunne täkäläisiä marjapaikkoja. Syntymäkodin ja kesämökin marjaesiintymät kulkevat perimätietona. Ilman sisäsiipiirin tietoa tai yleistä metsätuntemusta hyviä paikkoja on vaikea löytää. Kysely ei tuota sen kummempaa tulosta, kukapa salaiset keitaansa haluaisi paljastaa. 

 

Harhailemalla ympäriinsä etsien tuttua lehtomaista atmosfääriä löysin kuitenkin jotain. Selvästi joku muu oli käynyt paikalla ensin, sen näki tallatuista ja tyhjennetyistä varvuista. Mutta en lannistunut. Pienien palluroiden kerääminen käsin on eheyttävää. Mustikoita noukkiessa moni ongelma ratkeaa ja maailma näyttää vähän selkeämmältä paikalta. Huomaamatta kippoon ilmestyy tarpeita piirakkaan. Mikä ihana tekosyy harrastaa kahvileipiä.

 

Huomaamatta menee myös aika. Anni on ottanut pääasialliseksi etenemismuodoksi juoksun. Talosta ei löydy kaappia, mitä typykkä ei olisi kääntänyt ylösalaisin. Erityisen houkutteleva on posliininen pariskunta, jonka olin haudannut kuittikaapin uumeniin. En saanut koriste-esineitä sommiteltua mihinkään ja kuvittelin, että näin unohduksen varjo laskeutuisi heidän päälleen. Turha luulo. Krumeluuripariskunta on nyt Annin kallein aarre. Tyttö väläyttää ilkikurisen12-hampaisen hymyn ja laskee koriste-esineet varovasti lattialle. Uskomatonta. Ja vuosi sitten ihmettelimme, että hän osasi kannatella päätään.