Eilen muistin, miksi en ole vuosikausiin kotivärjännyt hiuksia. Taistellessani väripurkin kanssa peilittömässä kylpyhuoneessa ilmoille pääsi voimasana kavereineen. Tarkoituksena oli häivyttää juurikasvua kampaajan ohjeistuksella. Se kuulosti yksinkertaiselta, mutta käytännössä ei tietenkään ollut sitä. Tunnelmaa keventämään lasioven taakse ilmestyi välillä pieni pää ja kädet, jotka myötäelän haroivat omia hiuksiaan. Kohta ilmestyi vähän isompi pää, joka ihmetteli mitä kaikkea naisen täytyy tehdä, koska yksinkertaisesti naisen vain täytyy tehdä. Aineen vaikuttaessa harrastin kuivaharjausta kompensoidakseni sitä kaikkea repsahdusta, mitä viime vuosina on päässyt tapahtumaan.

 

Talon edellinen emäntä on hiusvärjäyksen ja muun pinnallisen humpuukin vastustaja. Niinpä saniteettitiloista ei löydy asiaankuuluvaa välineistöä. Vessoissakin on peilit ehkä vain siksi, että hampaita harjatessa on totuttu tuijottamaan omaa naamaa, kuten vaikkapa hississä. Kadehdin sitä, että nainen viis veisaa turhuuksille. Miten totta on se, että meikkaamme ja värjäämme vain itseämme varten? Minun tapauksessani se on ainakin puoli totuutta. Salaa haaveilen hampaiden valkaisusta ja ripisen pidennyksistä, vaikka läheltä tarkasteltuna moiset lumoukset näyttävätkin hämähäkin jaloilta. Ja minä sentään pidän itseäni aika maanläheisenä ihmisenä. Voin lähteä meikittä kauppaan ja normaali laittautuminen vie maksimissaan viisi minuuttia.

 

Tämä vapaapäivä alkoi säkenöivällä auringonpaisteella. Huurteesta huolimatta janosin ulkoilmaa ja pakkasin itseni sekä Annin toppakamppeisiin. Idea sai kannatusta, mutta jossain rukkasten ja kenkien välillä pieni sai elämänsä hermoromahduksen. Melu ylitti varmasti 85 desibeliä. Välillä potkittiin kaikkea tielle osuvaa. Ulkona erityistä syletystä aiheuttivat rukkaset, joiden kanssa hienomotoriset suoritukset olivat tavallistakin haastavampia. Aroniamarjoja onneksi pystyi syömään suoraan pensaasta.