Minua luultiin venäläiseksi kotipaikkakunnallani. Kymmenen vuotta sitten olisin miettinyt, tuliko meikkiä sudittua turhan rennolla kädellä tai onko hiusväri liian punainen. Nykyään Suomessa liikkuvat venäläisnaiset ovat vauraita ja trendikkäitä. Tällä laittautumisen asteella voisin pitää luultua venäläisyyttäni jopa kohteliaisuutena.

 

Röyhkeitä venäläiset toki ovat. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun varpaani ovat saaneet maistaa kassajonossa piikkikorkoa. Tavallista on, että yksi venakko punkee jonoon seisomaan ja kanssasisaret kantavat hänelle koko ajan lisää vaatetta maksettavaksi. Tšuhna saa tyytyä jonottamaan vähin äänin sukkaparinsa kanssa. 

 

Tiedän muutamia venäläisiä, jotka ovat päätyneet Suomeen avioliiton kautta. He ovat mitä sydämellisimpiä ja ystävällisimpiä ihmisiä. Olen pohtinut, mistä ne korppikotkat tulevat. Venäjällä työskennellyt ystäväni valotti asian taustaa: käyttäytymismalli pohjautuu muinaisiin Neuvostoliiton aikoihin. Jos jotain aikoi saada, täytyi pitää puolensa. Kansalaiset menivät jonon jatkoksi tietämättä mitä oli tarjolla. Yhdessä paikassa tarjottiin vasemman jalan saappaita ja toisessa tuoretta persiljaa. Ilman aggressiivista taktiikkaa sai palata kotiin tyhjin käsin. Tämän ovat omaksuneet uudetkin sukupolvet, ja seurauksena voin saada kyynärpäästä otsaan Imatran Prisman hevi-osastolla.

 

Meillä on vielä varaa nyrpistellä venäläisille, mutta syntymäkapunkini asukkaat ovat joutuneet sopeutumaan. Halusivat tai eivät. Vähintään joka toisessa vastaantulevassa autossa on naapurimaan rekisterikilpi. Venäläiset ovat vallanneet kylpylät, hotellit, ravintolat ja ostoskeskusten putiikit. Palvelut sorvataan vastaamaan slaavilaista makua. Kaikessa on lisänä luxusta, samppanjaa, samovaaria tai turkista. Sivutuotteena suomalaisetkin saavat nauttia laajemmasta palveluvalikoimasta ja paremmista ostosmahdollisuuksista. Viisainta onkin kääntää uhkat mahdollisuuksiksi. Ja toivoa hartaasti, ettei naapurin kesämökkiä myydä venäläisille.