Lukion lippu on puolitangossa. Poljen ohi ja nieleskelen itkua. Aamulla kuulimme, että 17-vuotias tyttö puukotettiin järjettömästi. Ehtikö hän tanssia vanhojen tanssinsa? Nuori nainen pyöräili ystäviensä kanssa tuttua tietä, aurinko paistoi, linnut lauloivat. Ihmiset pääsivät töistään. Ja sitten ilmestyi 40-vuotias eläkeläinen puukkoineen. 

 

Muutamaa viikkoa aiemmin lööpit kiljuivat perhesurmasta. Jälleen kerran tavallinen suomalainen isä otti ohjat käsiinsä. Päätti omansa lisäksi kahden pienen tyttären ja vaimonsa elämät. Tämä oli vuoden sisällä jo seitsemäs kerta. 

 

Olen kyllästynyt kuulemaan, kuinka kaikki kristallisoituu lapsen saamisen jälkeen. Kuinka herkkyys kasvaa uudelle tasolle ja elämän ymmärtää syvemmin. Minulle niin ei valitettavasti tapahtunut. Kotona kököttäessä pienetkin asiat saavat uuden merkityksen: herne voi mennä nenään vaikka tyhjästä maitotölkistä pöydällä. Miksi ihmeessä juoja ei voinut kiikuttaa sitä pois?

 

Joku on kuitenkin muuttunut. Lapsiin kohdistuva väkivalta suututtaa aiempaakin enemmän. En tiedä onko syynä ikääntyminen vai äitiys, mutta päässä napsahtaa kuullessani edellisten kaltaisista surmatöistä. Ehkä kiukun aiheuttaa tietoisuus siitä, mitä kaikkea pienen odotus, syntymä ja elämän alku vaativat. Tai sen tajuaminen, kuinka luottavaisesti ja ihaillen lapsi katsoo vanhempiaan. Nukahtaa syliin peukalo suussa, heiluttelee virheettömiä, pullukoita varpaitaan.

 

Kun silmittömät teot osuvat lähelle, ne koskettavat tavallistakin enemmän. Pyöräilevä tyttö olisi voinut olla kuka tahansa, vaikka Tuuli. Ikäviä tapahtumia ei voi estää. Täytyy vain yrittää säilyttää luottamus tulevaisuuteen ja välittää se jälkipolville. Paskaa tapahtuu, mutta ei ihan koko ajan. Ole rehellinen ja rohkea, elämä kantaa. Niin ikävää asiaa ei ole, etteikö siitä voisi puhua. Mitä tyhmyyksiä teetkään, vanhempasi ovat todennäköisesti tehneet ne kaikki, ja monta kertaa. Pääasia että uskallat puhua. Ennen kuin ahdistus kasvaa hallitsemattomaksi.