Kohtausta oli edeltänyt pari takaiskua osa-aikaisella kotirouvan urallani. Viikon sisällä jynssäsin tavallista enemmän wc-istuimen vauhtiraitoja. Korjasin lattialta ruuantähteitä ja kannoin pyykkiin könttääntyneitä pyyhkeitä. Kaiken huipuksi muurahaiset tunkeutuivat vastapestyyn pesuhuoneeseen. Asukoot metsässä, kele! Eikö keot ole rakennettu sitä varten? Jostain syystä murkkuja tunkee tänä keväänä joka paikkaan. Uusia pesiä löytyi kukkapenkistä ja kompostorista, suurin osa on varmasti vielä löytymättä. 

 

Lakana-asia otettiin puheeksi helmikuussa. Huolehdin liinavaatteiden hankinnasta, pesusta ja jälkikäsittelystä. Käyttäjän vastuulle jää itse vaihtaminen. Muistuttelin asiasta säännöllisin väliajoin. Projektin toinen osapuoli myönteli hyvässä hengessä ja unohti samantien. Tai ehkä hän vain aktiivsesti toivoi, että homma hoituisi itsestään. Tai minä unohtaisin koko typerän rättiruljanssin. Mutta tietystikään niin ei tapahtunut. Kun tiistaina otin taas asian puheeksi eivätkä käytetyt lakanat illalla olleet ilmestyneet likapyykkiin, kilahdin. 

 

Jälkeenpäin ärsytti. Ylireagoin, vaahtosin turhaan. Mutta eivät teinit olleet moksiskaan. Lakanat vaihdettiin vähin äänin ja asiasta keskusteltiin rakentavassa hengessä. 

 

Auktoriteetissani on parantamisen varaa, siihen viittaa projektin venyminen. Annin kohdalla rajat ovat selvät. Kun on kyse teineistä, olen huterammalla pohjalla. Miten paljon heidän voi olettaa tajuavan itse? Miten paljon saan komentaa? Äitipuolena olen loivempi kuin äitinä. Teineille pyrin olemaan kaverillinen. Haluaisin olla mukava ja hoitaa asiat neuvottelemalla. Aina demokratia ei toimi. Rajoja testaillaan. Lakanoissa se tuli vastaan kolmen kuukauden kohdalla.